Verkostojen säätiö

Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön (VJKTS) ensimmäisen verkoston ja alkuvuosikymmenien verkostojen ytimen muodostivat säätiön hallitus ja erityisesti sen työvaliokunta.  Näiden jäsenet olivat jo omilla tahoillaan valmiiksi verkostoituneita niin tiedemaailman kuin politiikankin suuntaan. Säätiön hallituksen puheenjohtajana oli 1990-luvulle saakka poliittisesti valittu Alkon hallintoneuvoston puheenjohtaja ja hallituksessa oli myös Alkon johdon edustus. Monilla jäsenistä oli myös valmiita kansainvälisiä yhteyksiä Pohjoismaiden lisäksi varsinkin Yhdysvaltoihin.  Säätiön johtohenkilöissä oli tunnettuja amerikankävijöitä. Säätiön ensimmäisen hallituksen jäsenistä Heikki Waris oli vieraillut siellä pitkään jo 1930-luvulla ja Martti Kaila 1950-luvun alussa.  Alkuvuosien sihteeri Sakari Sariola oli vuonna 1948 ollut tutkijakoulutuksessa Chicagossa ja sen jälkeen tutkimustehtävissä Costa Ricassa.   

Verkostotoimintojen varsinainen moottori on aina ollut säätiön sihteeri-tutkimusjohtaja: ensimmäiset puolitoista vuotta Pekka Kuusi, sitten kolme vuotta Sakari Sariola ja hänen jälkeensä tehtävässä pitkään toimineet Kettil Bruun ja Klaus Mäkelä. 2000-luvun alusta eteenpäin tehtävässä oli ensin Kari Poikolainen vuoteen 2010 ja hänen jälkeensä nykyinen (2020) tutkimusjohtaja Tomi Lintonen. Säätiön verkostokenttä on vaatinut jatkuvaa ylläpitoa ja uudistamista, kun alkoholikysymyksen luonne muuttuu, sen ympärillä toimineet tahot muuttuvat ja tutkimusmaailmankin rakenteet uudistuvat. Tutkimusjohtajan omat verkostot ovat olleet jatkuvasti erittäin tärkeitä. 2000-luvulla tärkeäksi on noussut verkostojen käyttö hyvien rahoitushakemusten saamiseksi eri tieteenaloilta.  

Säätiön verkostokenttä on vaatinut jatkuvaa ylläpitoa ja uudistamista, kun alkoholikysymyksen luonne muuttuu.

Kotimaiset verkostot 1950- ja 1960-luvuilla

Säätiön ensimmäisessä hallituksessa tiedemaailmaa edusti kolme professoria eri tieteenaloilta (mielitautiopin professori Martti Kaila, kansantaloustieteen professori V.J. Sukselainen ja sosiaalipolitiikan professori Heikki Waris) ja yksi ylilääkäri (urologi Pauli I. Tuovinen). Sukselainen oli samalla myös politiikan edustaja, samoin kuin vuoden 1952 kesällä hallitukseen tullut Alkon uusi pääjohtaja K.-A. Fagerholm ja hallituksen puheenjohtaja kansanedustaja, kunnallisneuvos J. Koivisto. Hallintoa ja alkoholikysymyksestä vastannutta sosiaaliministeriötä edusti osastopäällikkö Å.A.H. Forstén. Monista ensimmäisen hallituksen jäsenistä on laadittu myöhemmin useampikin elämäkerta (Sukselainen: Perttula 2017; Kuusi: Tuomioja 1996; Fagerholm: esim. Lehtinen 1981; Waris: Repo 2011) ja heistä monet esitellään myös Kansallisbiografia –verkkojulkaisussa.  Näistä käy ilmi heidän monipuolinen verkostoituneensa. He myös tunsivat toisensa ainakin jollakin tavoin jo etukäteen. 

Säätiö myönsi harvakseltaan matka-apurahoja muutaman viikon tutustumisvierailuihin Suomesta maailmalle.

Kotimaiset verkostot rakentuivat näiden henkilöyhteyksien varaan. Myös säätiön apurahansaajista alkoi vähitellen muodostua verkostoa, jolla oli pitkäkestoinen merkitys säätiön myöhemmälle toiminnalle. Yhtenä esimerkkinä on nuoren sosiologiprofessorin Erik Allardtin osallistuminen säätiön hankkeisiin, joihin hän toi Amerikan-matkoiltaan saatuja oppeja (Allardt ym. 1959).  Säätiön ja Alkon laitosten tarjoamat hyvät toimintaedellytykset tekivät 1990-luvulle saakka suhteellisen helpoksi saada lupaavia tutkijoita kiinnitetyksi alkoholitutkimuksen piiriin.        

Yhteydet Ruotsiin olivat luonnostaan hyvät, vaikka Ruotsista puuttuikin pitkään laitosmuotoisia yhteistyökumppaneita.

Kansainvälisten yhteyksien ensimmäinen aalto  

Heti alusta lähtien säätiö rakensi myös kansainvälisiä yhteyksiä varsinkin englanninkieliseen maailmaan.  Säätiön ensimmäisessä toimintakertomuksessa mainitaan erikseen 1950-luvun alkoholitutkimuksen merkkimiehen E.M. Jellinekin vierailu Suomessa säätiön vieraana tammikuussa 1952. Jellinek oli muun muassa yhdysvaltalaisen Yale Center of Alcohol Studies –keskuksen johtaja sekä Maailman terveysjärjestön WHO:n Genevessä toimineen alkoholismi-alakomitean keskeinen henkilö.  Yalen keskus siirtyi myöhemmin, 1960-luvulla, Rutgersin yliopistoon.  

Nämä yhteydet avasivat tietä monenlaiselle myöhemmälle yhteistyölle. Säätiö tuki yhteyksiä perustamalla suomenkielisen kirjasarjansa rinnalle englanninkielisen, lyhennettyjä teoksia sisältäneen sarjan ”Alcohol Research in Northern Countries” 1950-luvulla. Säätiö myös myönsi harvakseltaan matka-apurahoja muutaman viikon tutustumisvierailuihin Suomesta maailmalle.  Ajoittain saapui myös Suomeen ulkomaisia tutkijavieraita. Pitempiaikaisista vierailijoista voi mainita amerikkalaisen Peter Parkin, joka muun muassa julkaisi vertailevan tutkimuksen suomalaisista ja englantilaisista alkoholisteista (Park 1962). 

Vuonna 1956 on säätiön pöytäkirjoissa useita mainintoja kansainvälisestä yhteistyöstä.  Säätiö päätti liittyä jäseneksi vastaperustettuun organisaatioon ”International Institute for Research on Problems of Alcohol”. Säätiön edustajana oli Martti Kaila ja säätiö nimesi tutkimusasiantuntijoikseen Olof Forsanderin ja Kettil Bruunin.  Tämä lyhytikäiseksi jääneen organisaation pääsihteerinä oli E.M. Jellinek. Syksyllä 1956 säätiössä vieraili Torontossa Kanadassa toimineen Addiction Reseach Foundationin (ARF) johtaja David Archibald. Tämä ensimmäinen vierailu johti pitkään yhteistyöhön ja vaihtovierailuihin. Silloin sovittiin myös kanadansuomalaisia koskeneesta juomatapatutkimuksesta, jota ei kuitenkaan koskaan saatu päätökseen.  

Vahvat pohjoismaiset yhteydet jo 1950-luvulta eteenpäin  

Vuoden 1956 vuosikohtaisessa toimintakertomuksessa mainitaan myös, että säätiö toimi sosiaaliministeriön pyynnöstä isäntänä Pohjoismaisen alkoholitutkimuksen neuvottelupäiville syyskuussa 1956. Tämä oli ilmeisesti ensimmäinen järjestäytynyt yhteydenpidon muoto Pohjoismaiden välillä. Säätiö ja Alkon tutkimusyksiköt olivat tuohon aikaan vahvin ja pysyvin alkoholitutkimusinstituutio Pohjoismaissa. Norjaan perustettiin alan tutkimuslaitos SIFA, Statens institutt for Alkoholforskning, vuonna 1960. 2000-luvulla sen toimintaa jatkaa SIRUS, Statens Institutt for Rusmiddelsforskning, osana Norjan kansanterveyslaitosta. Norjan laitoksen synnyssä säätiön sihteerillä Kettil Bruunilla oli oma roolinsa ja seurauksena oli pitkään jatkunut yhteistyö Suomen ja Norjan laitosten välillä. Muissa Pohjoismaissa vastaavia laitoksia syntyi Ruotsiin 1997 (SoRAD; ks. Stenius ym. 2010) ja alkoholitutkimuksesta vähän kiinnostuneeseen Tanskaankin pienimuotoisena 1991 (CANFAU, Aarhus). Yhteistyön kannalta merkittävää oli, että Kettil Bruun toimi 1980-luvun alussa Tukholmassa Ruotsin ensimmäisenä sosiologisen alkoholitutkimuksen professorina.  

Syyskuun 1956 pohjoismaisilla neuvottelupäivillä syntyi yksimielinen ehdotus pysyvän pohjoismaisen yhteistyölautakunnan perustamiseksi. Lautakunta (ruotsinkieliseltä nimeltään ja lyhenteeltään Nordiska nämnden för alkoholforskning, Nnaf) aloitti toimintansa 1950-luvun lopulla. Siitä tuli vähitellen vakiintunut osa pohjoismaista yhteistyötä. Tässäkin Kettil Bruun toimi merkittävänä taustavoimana. Lautakunnan sihteeristö toimi 1980-luvulta eteenpäin Helsingissä. Sen tutkijat osallistuivat säännöllisesti Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen ja Alkoholitutkimussäätiön yhteiskuntatieteilijöiden työyhteisön tutkimuskokouksiin.  Myöhemmin lautakunta ja sen sihteeristö tunnettiin lyhenteellä NAD ja nimellä Pohjoismainen päihdetutkimuslautakunta. Vuodesta 2009 lautakunnan toiminta on ollut osa Pohjoismaista hyvinvointikeskusta (NVC, Nordens välfärdscenter). Sen päihteisiin liittyvät toiminnot ovat edelleen Helsingissä. 

Pohjoismaiseen yhteistyöhön oli Suomessa hyviä valmiuksia, kun täällä tutkimustehtävissä oli paljon ruotsinkielisiä asiantuntijoita. Yhteydet Ruotsiin olivat muutenkin luonnostaan hyvät, vaikka Ruotsista puuttuikin pitkään laitosmuotoisia yhteistyökumppaneita.  Yhteistyövalmiutta oli niin yhteiskuntatieteellisen kuin fysiologisen alkoholitutkimuksen alalla. Yhteistyön muotoja olivat pohjoismaiset tutkijatapaamiset ja yhteiset, vertailevat tutkimushankkeet. 1960-luvulla ensimmäiset säätiön ohjelmaan otetut vertailuhankkeet olivat tutkimuksia Pohjoismaiden pääkaupunkien poikien ja miesten alkoholinkäyttötavoista. Vuonna 1969 biolääketieteellisen alkoholitutkimuksen puolella perustettiin yhteistyön pohjaksi verkosto, jonka järjestämät lähes vuosittaiset kokoukset kulkivat nimellä BAR (Biomedical Alcohol Research). 

Pohjoismaista tutkimusverkostoa tuki myös se, että Alkon julkaisemasta Alkoholiliikkeen aikakauskirjasta (myöhemmältä nimeltään Alkoholipolitiikka) ilmestyi myös ruotsinkielinen rinnakkaisversio. Sen seuraajana 2000-luvulla on aiemmin NVC:n julkaisema lehti NAD – Nordic Studies on Alcohol and Drugs.  Vuodesta 2020 NVC:n julkaisijakumppanina NAD-lehdessä on Helsingin yliopisto. 

Maailmanlaajuiset yhteydet vuoden 1960-luvun lopulta eteenpäin

Säätiö laati 1960-luvun loppupuolella uutta tutkimusohjelmaansa ja vahvisti siinä osallistumistaan kansainväliseen yhteistyöhön monella suunnalla. Tähän vaikutti erityisesti säätiön sihteeri-tutkimusjohtajan Kettil Bruunin työ Maailman terveysjärjestön (WHO) suuntaan alkoholia, huumeita ja psyykenlääkkeitä koskevan kontrollipolitiikan tutkimiseksi ja kehittämiseksi. Näihin liittyviä hankkeita sisällytettiin säätiön ohjelmaan 1970-luvulla. Työn tuloksina syntyi muun muassa kolme näitä politiikkoja koskevaa julkaisua (Bruun ym. 1975; Bruun, Pan ja Rexed 1975; Bruun 1982). Myöhemmin 1970- ja 1980-luvulta eteenpäin WHO-yhteistyö oli taustalla useissa ATS:n ohjelmaan kuuluneissa hankkeissa. 1970-luvulla alkanut kaari näkyy vielä vuoden 2000 jälkeenkin kansainvälisissä kirjahankkeissa (Babor ym.  2002, 2010; Sulkunen ym. 2019), vaikka Alkoholitutkimussäätiön rooli on niissä aiempaa vähäisempi.

1960-luvun lopulla säätiö solmi aikaisempaa muodollisemman yhteistyösopimuksen kanadalaisen Addiction Research Foundationin kanssa. Yhteistyöhön sisältyi muun muassa vastavuoroisia tutkijavierailuja.  Vaihtovierailusopimus oli tehty myös Berkeleyssä Kaliforniassa sijainneiden tutkimusyksiköiden kanssa. Vuonna 1968 säätiö liittyi jäseneksi järjestöön nimeltä International Council on Alcohol and Addictions (ICAA). Sen maailmanlaajuisissa konferensseissa alkoi kokoontua omana ryhmänään alkoholiepidemiologiasektio (Alcohol epidemiology section). Se oli myös yksi työfoorumeista, joissa kontrollipolitiikkaan liittyneiden kirjahankkeiden kirjoittajat tapasivat.  Sektiosta ja sen tapaamisista tuli tärkeä yhteistyöverkostojen alusta.  Sen pohjalle perustettiin vuonna 1986 Kettil Bruun Society (KBS) edellisenä vuonna edesmenneen Kettil Bruunin nimeä kantamaan.  

ICAA:n maailmankonferenssit ja KBS:n vuosittaiset kokoontumiset ovat olleet yhteiskuntatieteellisen alkoholitutkimuksen tärkeitä foorumeita myös vuoden 2000 jälkeen. Vastaavanlaisia foorumeita syntyi myös fysiologisen alkoholitutkimuksen puolella. Vuonna 1981 perustettiin ISBRA, International Society for Biomedical Research on Alcoholism ja vuonna 1987 sen eurooppalainen osajaos ESBRA. Näiden hallintoelimissä ovat suomalaisista työskennelleet eri aikoina Kalervo Eriksson, Peter Eriksson, Kalervo Kiianmaa ja Kai Lindros. ISBRA:n ja ESBRA:n konferensseissa on esitetty lukuisten ATS:n rahoittamien tutkimusten tuloksia.   

Kotimaiset verkostot 1970-luvulta eteenpäin: tiedemaailmaa ja politiikkaakin

Alkoholitutkimussäätiön sihteeri Kettil Bruun oli monitoiminen aktivisti myös 1970-luvun alkuvuosien tiedepoliittisessa keskustelussa Suomessa. Taustalla oli Suomen Akatemian toiminnan uudelleen organisointi. Valtion tutkimusrahoitusta varten perustettiin Suomen Akatemian nimeä edelleen kantanut Tieteen keskustoimikunta ja sen alatoimintoina jatkoivat jo aiemmin toimineet tieteenalakohtaiset toimikunnat.  Bruun oli yhteiskuntatieteellisen toimikunnan puheenjohtaja 1971-73 ja Tieteen keskustoimikunnan jäsen 1971-76. 

Uusi tutkimusrahoitusjärjestelmä nosti epäilyksiä joidenkin aatesuuntausten suosimisesta toisten kustannuksella. Erityisesti epäiltiin, että uutta järjestelmää käytettiin vasemmistolaisten tutkijoiden tukemiseksi. Tämä kiista kärjistyi muun muassa TANDEM- ja DETA- tasa-arvo- ja demokratiahankkeiden kohdalla. Näistä kokemuksista syntyi Kettil Bruunin kumppaneineen toimittama artikkelikokoelma ”Tiedepolitiikka ja tutkijan vastuu” (Bruun ym. 1976). 

Parikymmentä Alkoholitutkimussäätiön rahoitusta merkittävässä määrin nauttinutta tutkijaa on edennyt omilla aloillaan professorin virkaan.

Alkoholitutkimussäätiön piirissä rahoitusta saaneet tutkijat esiintyivät muutenkin aktiivisina tutkimusjulkisuudessa. Mutta heillä oli vähitellen tehtäviä myös yliopistomaailmassa opetusvirkojen hoitajina ja myöhemmin myös viranhaltijoina. Ehkä parikymmentä Alkoholitutkimussäätiön rahoitusta merkittävässä määrin nauttinutta tutkijaa on edennyt omilla aloillaan professorin virkaan.  Säätiön sihteeri-tutkimusjohtajista Kettil Bruun päätyi Tukholman yliopiston alkoholisosiologian professoriksi 1981 ja Klaus Mäkelä sai professorin arvonimen vuonna 2000. 

Säätiössä toimineet tai säätiön rahoittamat tutkijat olivat aktiivisia myös tieteellisissä yhdistyksissä. Sosiologien Westermarck- seuran puheenjohtajina toimi 1960-luvulta 1990-luvulle kolme säätiön piirissä aktiivista henkilöä (Kettil Bruun, Salme Ahlström, Pekka Sulkunen). Sosiaalipoliittisen yhdistyksen esimiehenä oli 1990-luvulla Jussi Simpura (1992-1999).  Erikoisuutena voi todeta, että kielen ja kulttuurin tutkimusta esillä pitänyt Klaus Mäkelä sai vuonna 1996 Kotikielen seuralta ainutlaatuisen tunnustuksen seuran Virittäjä –lehden kunnialukijana. Järjestökenttään kuuluu myös vuonna 1960 perustettu Alkoholitutkijain seura (ks. Heinonen 1990), jonka nimi on vuosien saatossa muuttunut Alkoholi-, huume ja rahapelitutkimuksen seuraksi 2019.  Seura on tullut tärkeäksi keskustelufoorumiksi päihde- ja riippuvuuskysymyksien kanssa työskenteleville eri alojen ammattilaisille. 

Tutkimusrahoitusjärjestelmä kokonaisuudessaan on muuttunut niin, että kilpailu tutkimusrahoituksesta on samantapaista kaikilla tutkimusaloilla. Alkoholitutkimussäätiö on yksi kilpaillun rahoituksen tarjoajista monien muiden joukossa.

2000-luku: onko verkostojen luonne muuttunut?

Alkoholitutkimussäätiön toimintaympäristö on vuoden 2000 jälkeen kovin toisenlainen kuin 1950-luvulla tai 1980-luvulla. Alkoholikysymyksen luonne poliittisena kysymyksenä on muuttunut, sen ympärille aikanaan rakennetut erityisinstituutiot, kuten vanha totaalimonopoli-Alko, on purettu ja palaset sijoitettu uudelleen tai kokonaan hävitetty. Alkoholitutkimuksella ei ole enää entisen kaltaisia vahvoja tukikohtia ja niiden tarjoamia verkostoja. Alkoholitutkimus on kaikilla tieteenaloilla suhteellisen pieni erityisalue, jolla ei ole enää tukenaan Alkon tuomaa erityisasemaa. Tutkimusrahoitusjärjestelmä kokonaisuudessaan on muuttunut niin, että kilpailu tutkimusrahoituksesta on samantapaista kaikilla tutkimusaloilla. Alkoholitutkimussäätiö on yksi kilpaillun rahoituksen tarjoajista monien muiden joukossa. 

Tutkimusverkostoissa on kuitenkin myös paljon myönteistä uudistumista. Erilaisten riippuvuuksien ympärillä toimiva addiktiotutkimus on 2000-luvulla ollut vahvistumassa löyhäksi yhteisen ajattelun virityskentäksi. Uuden ajan verkostot rakentuvat entistä enemmän eri tieteenalojen aktiivisten tutkijoiden ja heidän tutkimusryhmiensä varaan. Kytkennät tutkimusinstituutioihin, politiikkaan ja hallintoon sekä kansalaisjärjestöihin ovat heikompia kuin ennen. Verkostojen yhtenä tehtävänä on pitää näkyvillä alkoholitutkimuksen toimintaa ja tuloksia sekä pyrkiä ylläpitämään kiinnostusta hyvien, ajankohtaisten tutkimushankkeiden käynnistämiselle esimerkiksi Alkoholitutkimussäätiön rahoituksella.