Sovellusten säätiö

Mitä tapahtuisi, jos maaseudulle avattaisiin alkoholimyymälöitä? Kokeillaanpa!

Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön ensimmäinen tutkimusohjelma tähtäsi konkreettisten alkoholipoliittisten kysymysten ratkaisujen etsimiseen tutkimalla, kokeilemalla ja soveltamalla tutkittua tietoa. Mitä tapahtuisi, jos maaseudulle avattaisiin alkoholimyymälöitä? Kokeillaanpa! Entä vaikuttaako alkoholin ongelmakäyttäjien tarkkailu Alkon myymälöissä toivotulla tavalla? Selvitetäänpä! Voisiko alkoholiongelmista kärsiviä auttaa jollakin uudella, monialaisella palvelulla? Keksitäänpä A-klinikat! Säätiön tutkimusohjelman ote oli aluksi voittopuolisesti käytännöllinen, mutta myöhemmin ja vähitellen hankkeisiin ilmestyi myös teoreettisia ja menetelmäosaamista painottavia näkökulmia.  Kun alkoholikysymyksen luonne ja lopulta Suomen monopolijärjestelmä muuttuivat 1990-luvulta alkaen ja EU-jäsenyyden vauhdittamina, mahdollisuudet ja kiinnostus kokeilevaan ja vaihtoehtoja arvioivaan alkoholipoliittiseen tutkimukseen kävivät vähemmiksi.  

A-klinikkasäätiö keksintönä

A-klinikkasäätiön syntyyn johti Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön aloitteesta toteutettu päihdepoliklinikkakokeilu Helsingissä ja Vaasassa 1953. Kahden vuoden kokeilujakson tulosten rohkaisemana perustettiin A-klinikkasäätiö (ks. lähemmin Ahonen 2005, Murto 1981).  A-klinikoiden toiminta oli pohjana Alkoholitutkimussäätiön tutkimukselle, jossa vertailtiin A-klinikalla ja Hesperian sairaalassa annettuja hoitoja ja niiden vaikutuksia (Bruun ja Markkanen 1961). Hoitomuotojen vaikuttavuuserot todettiin pieniksi, mitä pidettiin merkkinä siitä, että myös A-klinikoiden tarjoama ei-lääketieteellinen hoito on toimiva ratkaisu.

A-klinikkasäätiön syntyyn johti Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön aloitteesta toteutettu päihdepoliklinikkakokeilu Helsingissä ja Vaasassa 1953.

A-klinikkakokeilun aikana Väkijuomakysymyksen Tutkimussäätiön sihteerinä toiminut Kettil Bruun antoi A-klinikkasäätiön 25-vuotisjuhlassa vuonna 1980 pitämälleen esitelmälle otsikon ”Keksinnön tausta”. Tällä hän tahtoi korostaa klinikkatoiminnan luonnetta kokeiluun perustuvana sovelluksena. Toisessa esitelmässään ”Finland: the non-medical approach” Bruun (1971) oli tuonut esiin A-klinikkamallin ei-lääketieteellisen erityisluonteen ja katsoi Suomen kokemusten osoittavan, ettei alkoholiongelmaisten hoitoa tarvitse jättää vain lääkärikunnan vastuulle. 

Esitelmässään ”Finland: the non-medical approach” Bruun (1971) oli tuonut esiin A-klinikkamallin ei-lääketieteellisen erityisluonteen ja katsoi Suomen kokemusten osoittavan, ettei alkoholiongelmaisten hoitoa tarvitse jättää vain lääkärikunnan vastuulle.

Koe-eläintutkimus kauaskantoisena avauksena 

Väkijuomakysymyksen Tutkimussäätiön ensimmäiseen ohjelmaan sisältynyt humalatutkimus oli alkusysäyksenä Alkoon vuonna 1954 perustetulle Fysiologiselle laboratoriolle. Tällaisen laboratorion tarve todettiin jo heti säätiön toiminnan alkumetreillä vuonna 1952.  Säätiön toimintakertomuksessa vuosilta 1954-58 todetaan, että ”kokeellinen tutkimustyö pääsi laboratoriossa käyntiin vuoden 1956 keväällä laboratoriotilojen laajentamisen ja eläintallien rakentamisen jälkeen”.  Alkon organisaatiossa Fysiologinen laboratorio kuului Alkon muihin toimintoihin liittyneeseen Alkon keskuslaboratorioon yhtenä sen osastona. 

Säätiön toimintakertomuksessa 1954-58 mainitaan erikseen, että Fysiologisen laboratorion suhde säätiöön oli toisenlainen kuin Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen (joka sekin oli Alkon osasto). Todettiin myös, että vuodesta 1955 Fysiologisen laboratorion esimies kuului asiantuntijajäsenenä säätiön työvaliokuntaan. Kun säätiön tutkimusjohtaja-sihteeri ei enää vuoden 1968 jälkeen toiminut oman toimensa ohella Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen esimiehenä, samanlainen asiantuntijajäsenyys tuli laitoksen esimiehelle. Vaikka säätiön ja laboratorion suhde vähitellen muuttui hieman etäisemmäksi, säilyi yhteistyö asiantuntijajäsenyyden muodossa 2000-luvulle. Säätiön toimintakertomuksissakin fysiologisen laboratorion toimintaa selostettiin erikseen 1960-luvun lopulle saakka.  Huomionarvoista on, että pisimpään Alkoholitutkimussäätiön hallituksessa tai sen työvaliokunnassa, peräti 30 vuotta, on tähän mennessä toiminut Fysiologisen laboratorion ja sen KTL:ssä toimineen seuraajayksikön esimies Kalervo Kiianmaa. Hän on myös laatinut katsauksia Alkon piirissä tehtyyn biolääketieteelliseen tutkimukseen (Kiianmaa 1998). 

Hoitoonohjaus kehittämiskohteena

Erilaiset tutkimusohjelmasäikeet kietoutuivat yhteen 1960-luvulla. Alkoholiongelmaisten hoitoon pääsy vaati parempaa tietoa juomiskäyttäytymisestä myös pitemmältä ajalta kuin yksittäisistä juomiskerroista tai keskimääräisestä käytöstä.  Eri väestöryhmien alkoholin kulutuksen vertailuun tarvittiin luotettavaa tietoa siitä, miten otospohjaisissa väestötutkimuksissa tavanomaiset mittaustavat tavoittivat todellisen kulutuksen. Tällaisista intresseistä syntyi ajatus juomisrytmitutkimuksesta 1963-65. Siinä haastateltiin 100 helsinkiläismiestä vuoden ajan parin kolmen viikon välein toistunein haastatteluin (Pöysä ja Niiranen 1966). Näin syntyi erityisen tarkka alkoholin kulutusmittaus ja samalla pohjaa yksittäisen henkilön alkoholinkäyttöprosessin analysointiin (Ekholm 1968). Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin juomisrytmitutkimukseen osallistuneiden miesten elämänvaiheita selvitettiin uudelleen (Poikolainen ja Simpura 1984) ja tutkittiin tarkan kulutusmittauksen tietojen yhteyttä haastateltujen myöhempiin vaiheisiin.     

Juomisrytmitutkimus oli yhtenä sysäyksenä 1960- ja 1970-luvulla kehitetyille malleille alkoholiongelmaisten ohjaamiseen hoitoon jo työpaikoilla.

Näyttää siltä, että juomisrytmitutkimus oli yhtenä sysäyksenä 1960- ja 1970-luvulla kehitetyille malleille alkoholiongelmaisten ohjaamiseen hoitoon jo työpaikoilla. Tähän viittaavat myös juomisrytmitutkimuksen haastattelijoina toimineet Toivo Pöysä ja Seppo Niiranen (1966) artikkelinsa lopussa. Juomisrytmitutkimuksen vastaajat nimittäin värvättiin teollisuuden työpaikoilta luottamusmiesten välityksellä mieluiten riittävän usein juovien miesten joukosta, jotta juomisrytmiä voitiin tutkia. Vastaan tuli tietysti myös tapauksia, joissa vastaajalla oli alkoholiongelmia.  Keskusteluissa työpaikkojen kanssa tuli esiin ajatus säätiön tukemasta hankkeesta hoitoonohjauksen kehittämiseksi. Ehkä tämä kokemus sai Kettil Bruunin esittämään jo vuonna 1965, että työpaikoilla tarvitaan uusia tuulia suhtautumisessa alkoholismiin (Bruun 1965, Tiimi nro 4/1965; selostettu myös Lasse Murron katsausartikkelissa 1981). Vähitellen syntyi erilaisia toimintoja, jotka johtivat 1972 suosituksiin hoitoonohjausmallista ja myös sitä koskeneeseen tutkimukseen säätiön ohjelmassa.  Hoitoonohjauskeksinnön juuret, kasvu ja hedelmät ovat vielä systemaattisesti arvioimatta. 

Juomatapatutkimukset alkoholipoliittisena sovelluksena ja menetelmäkehittämisenä

Vuoden 1969 alussa voimaan tulleiden alkoholilaki- ja keskiolutlakiuudistusten vaikutuksen arvioimiseksi Alkoholitutkimussäätiö otti ohjelmaansa uudistusta arvioivia seurantatutkimuksia.  Näistä merkittävin oli kulutustutkimukseksi nimetty laaja otostutkimus aikuisväestön alkoholinkäytöstä. Siinä haastateltiin lähes 2000 hengen otos, joka edusti 15-69-vuotiasta väestöä.  Hyvät haastattelutyöresurssit auttoivat saamaan vastausprosentiksi käsittämättömän korkean 96,7. (ks. Simpura 1985, liite 1 aineistoista). Vastaajat haastateltiin ensimmäisen kerran syksyllä 1968 ja uudelleen vuotta myöhemmin (muutostuloksista ks. Mäkelä 1971). 

Hyvät haastattelutyöresurssit auttoivat saamaan vastausprosentiksi käsittämättömän korkean 96,7.

Vuosien 1968-69 tutkimus oli nimenomaan kulutustutkimus: haluttiin mitata väestön alkoholin kulutus ennen ja jälkeen lainuudistuksen. Tämä tutkimus jatkoi ja pohjusti edelleen laajaa kansainvälistä keskustelua alkoholin kulutuksen mittaamisesta väestötutkimuksissa. Se myös antoi pohjaa käsitellä yhtä alkoholitutkimuksen peruskysymyksistä: väestön tai väestöryhmien kulutustason ja alkoholihaittojen välistä suhdetta.  Voidaanko kokonaiskulutuksesta päätellä haittojen määrä ja jos voidaan, olisiko kokonaiskulutuksen säätely silloin hyvä keino haittoihin vaikuttamiseksi? Tämä kysymys oli ”Purppurakirjan” (Bruun ym. 1975) keskeisiä pohdinnan kohteita.  Kulutustutkimusten sarjaa jatkettiin 8 vuoden välein ja sarja on jatkunut 2010-luvulle saakka.  Jo 1950-luvulla alkaneiden alkoholiolojen seurantaa koskeneiden keskustelujen (ATS:n pöytäkirjat 1957-59) tuloksena oli siis kehitetty seurantaväline, jota on ollut käytössä jo yli 50 vuotta (ks. Härkönen ym. 2017; juomatapatutkimusten vaiheista ks. Tigerstedt 2012).

Vertaileva tutkimusote tavaramerkkinä 

Kansainväliset vertailut tulivat jo 1950-luvulla säätiön ohjelmaan. Ensimmäisiä esimerkkejä olivat ”Jellinekin kaavan” (maksakirroosikuolleisuuden ja alkoholin kulutuksen yhteys) soveltaminen Suomessa (Bruun ym. 1960), kesken jäänyt yritys kanadansuomalaisten juomatapojen tutkimiseksi sekä tutkimus Pohjoismaiden pääkaupunkilaisteinipoikien alkoholinkäyttötavoista (Bruun ja Hauge 1963).  Suuntautuminen kansainväliseen vertailevaan tutkimukseen sai vauhtia 1960-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Kettil Bruun loi yhteyksiä Maailman terveysjärjestöön (lyhyt Bruunin jälkikäteiskuvaus on säätiön työvaliokunnan kokouksen 2/1973 pöytäkirjan liitteenä).  Pohjoismaiset ja maailmanlaajuiset yhteydet – erityisesti englanninkieliseen maailmaan – näkyivät sitten myöhemmässä tutkimustoiminnassa vertailevina hankkeina.  Monivuotisissa projekteissa syntyivät esimerkiksi ”Purppurakirja” (Bruun ym. 1975) ja ISACE-tutkimukset (Mäkelä ym. 1981; Single ym. 1981). 

Yksi parhaista keinoista ymmärtää Suomea, sen yhteiskuntaa ja alkoholioloja on vertailla näitä muihin maihin.

Kyselytutkimusten puolella vertaileva tutkimus oli työläämpää, mutta aikaan saatiin esimerkiksi Pohjoismainen alkoholikysely vuonna 1979 (ks. esim. Mäkelä ja Simpura 1985). Kansainvälistä vertailututkimusta ei harjoitettu vain kansainvälisyyden hurmassa. Ymmärrettiin, että monilla alkoholikysymykseen liittyvillä aloilla oli mahdollisuuksia kansainvälisten järjestöjen toimiin ja maiden väliseen yhteistyöhön (esim.  Bruun 1978). Vertailevassa tutkimuksessa oli myös kansallinen intressi. Tutkijakeskusteluissa se muotoiltiin usein niin, että yksi parhaista keinoista ymmärtää Suomea, sen yhteiskuntaa ja alkoholioloja on vertailla näitä muihin maihin (esim. Mäkelä ja Österberg 1975, Suomi-Ruotsi –vertailuja artikkelissa ”Olut viinamaassa”). Mäkelä myös katsoi, että EU on hyvä vertailevan alkoholitutkimuksen kannalta, kun se tuo vertailuun muitakin kuin skandinaavisia ja englanninkielisiä maita (Tigerstedt 2000, 466). Tämä odotus ei ehkä kuitenkaan ole kovin pitkälle toteutunut, poikkeuksena vuodesta 1995 2010-luvulle jatkunut vertaileva eurooppalainen nuorten alkoholin käyttöä koskeva ESPAD-tutkimussarja (Raitasalo ym. 2015). ESPAD-tutkimuksessa ei Alkoholitutkimussäätiöllä ole ollut roolia.        

Alkoholitutkimuksen sovellusten kysyntä vähenee 2000-luvulla. 

70 vuoden takainen näkemys tietoon perustuvasta päätöksenteosta alkoholiin liittyvissä kysymyksissä ei enää ole entisissä voimissaan.

Eläkkeellejäämishaastattelussaan Alkoholitutkimussäätiön pitkäaikainen sihteeri-tutkimusjohtaja Klaus Mäkelä asetti sanansa jyrkästi: ”Alkoholikysymystä yhteiskunnallisena ongelmana ei enää ole. Jäljellä on enää sen sirpaleita, ja niiden varassa alkoholikysymyksen ammatilliset konkarit yrittävät roikkua ja antaa alkoholikysymykselle uutta hahmoa” (Tigerstedt 2000, 464). Jatkuvasti on tietysti erilaisia, usein teknisiä erityiskysymyksiä, joiden ratkaisemisessa tarvitaan tutkimustietoakin. Vuoden 2000 jälkeen esimerkkejä tällaisista ovat olleet vuonna 2004 toteutettu alkoholiveron alennus ja sitä korjanneet toimet sekä vuoden 2018 alkoholilain uudistus valmistelu- ja seurantatoimineen.  Mutta on nähtävissä, ettei 70 vuoden takainen näkemys tietoon perustuvasta päätöksenteosta alkoholiin liittyvissä kysymyksissä enää ole entisissä voimissaan. Suomessa suuri kysymys alkoholimonopolin vaikutuksista alkoholihaittoihin on kuitenkin saanut ajoittain huomiota ja keskustelulle on myös tutkimuspohjaa (esim. Stockwell ym. 2019).